koska mä olen ristiriitainen

vähän haikea olo, syyttä.
tai ehkä sille onkin syy. voihan syy huonoon oloon olla pienikin? voihan olla haikea fiilis vaikka ei olisikaan elämää suurempaa syytä haikeiluun? ai ei? okei. mulla on sitten kaikki ihan okei.

näin facebookissa kuvan jossa vanhalta pariskunnalta oli kysytty salaisuus kestävään suhteeseen. kuulemma olivat syntyneet aikana, jolloin rikki menneet asiat korjattiin poisheittämisen sijasta. onnekkaat.
saa miettimään löytyyköhän sitä omaa vielä jostain. se, jonka kanssa voin aamulla syödä hiljaa aamupalaa ja juoda kahvia. polttaa tupakan ja hipsuttaa valkoisissa lakanoissa. kävellä käsi kädessä katsellen pastellitaloja ja pusutella poskelle. se, jota rakastaa päättömästi ja vihaa vähintäänkin yhtä palavasti. se oikea ja samalla täysin väärä. eihän mikään kuitenkaan ole täysin hyvä. tai kukaan.

hassua, kuinka haluisin samalla olla täysin päättämätön mutta samalla olla varma kaikista päätöksistä. no, ensimmäisessä skenaariossa ollaan ja pysytään. ai miksi?
koska mä haluan osata laulaa ja tehdä elämästäni yhtä hyviä biisejä kun mira ja paula. koska mä haluan lääkikseen. koska mä haluan olla opiskelematta koko elämäni. koska mä haluan olla ikisinkku. koska mä haluan mennä naimisiin. koska mä haluan mennä ajassa kymmenen vuotta taaksepäin ja olla äidin kainalossa. koska mä haluan olla itsenäinen aikuinen joka ei tarvitse apua muilta. koska haluan tehdä kaikkeni kaiken eteen, ja koska en halua tehdä mitään.

koska mä olen ristiriitainen.

it's all good

on ehkä hassua ajatella, kuinka erilailla asiat oli muutama kuukaus sitten, kun viinipullon kanssa päätettiin mun tulevaisuudesta. tai oikeestaan siitä mitä mun tulevaisuudessa ei tuu olemaan. ainakaan toistaseks. vaikka mä ikävöinkin sua joka päivä.

mutta onhan tää siistiä. samalla huonoin ja paras päätös mitä oon tehnyt. ja siistein.

ehkä tää on myös vähän ristiriitaista. oon pitkän ajan päätyttyä löytänyt rytmin ja samalla voin tehä mitä vaan haluan. ja mä myös aion, vaikka oonkin toistaiseksi luopunut itsenäisyydestäni täysin. varaa on ja samalla oon täysin persaukinen. mulla ei oo mitään suunnitelmia ja samalla oon suunnitellut koko elämäni loppuun. mutta se on vaan ihanaa. ihan kuin nauraisi aamuyöllä humaltuneena lattialla rakkaan tuntemattoman kanssa.

ja kaiken lisäks mun spotify on täynnä ihan mahtavaa musiikkia.

aion myös vallottaa maailman.

it's all good

sä olet mun koti

nään sinut vielä joskus.
sen mä lupaan, meille molemmille.
sä olet vielä mun koti.
mä lupaan sen. sinulle.

tänään katsoin sinua uusin silmin. en tule näkemään sua pitkään aikaan. en edes tiedä milloin seuraavan kerran. huomasin, kuinka rakas olet.

tunnen sut kuin omat taskuni ja samalla en ollenkaan. olen hukassa sun kanssa ja samalla täysin turvassa. sä olet kuin tuntematon vastaantulija jonka hymy saa mutkin hymyilemään, vaikka en tunnista kasvoja. sä olet vaarallinen ja sekava ja samalla niin ihana, kun sekoitat mun hiukset kun kävelen kanssasi.

sä saat mut itkemään rakkaudesta. vain sinä.

nään sinut joka päivä mun luonteessa. nään sinut joka päivä mun vaatteissa. nään sinut joka päivä mun iholla, mutta se on vain meidän välinen salaisuus. enkä vaihtaisi sitä mihinkään.

sä saat mut itkemään ikävästä. vain sinä.

sinä.
mun oma.
sä olet mun koti.

ehkä mä olin väärässä. tai vaan liian ajoissa

ehkä tää ei ollukaan se mun juttu.
ehkä mä kuvittelin tän aivan erilaiseksi kun mitä tää on.
ehkä mä haluaisin luovuttaa.
ehkä.

siitä on viikko kun otin viinipullon käteen ja humalluin. ostin paniikissa äkkilähdön seuraavaksi aamuksi kotiin ja lähdin. enkä ehkä olisi halunnut palata.

siinä se taas on. ehkä. sana, jonka oon liimannut liiankin tiukasti mun päivittäiseen sanavarastoon.

kuukausi ja vieläkin ahdistaa. onko tää sitä alkupaniikkia, jota mulla ei ikinä tullut? vai oonko oikeasti sitä mieltä, että tää oli väärä valinta? tällä hetkellä sydän sanoo, että sä et kuulu tänne. järki ei sano mitään. no, ehkä en kuulukaan. enhän mä edes miettinyt tänne lähtöä. mä vain lähdin.

päättämättömyyden lisäksi oon aivan liian ylpeä. oon niin ylpeä siitä, että oon päässyt tänne asti ennen kun oon edes elänyt kahta täyttä vuosikymmentä. se kuitenkin sumentaa mun harkintakykyä ja tekee musta entistä päättämättömämmän. jos luovuttaisin heti alkumetreillä, tuottaisin kaikille pettymyksen. varsinkin itselleni. hävettää. ahdistaa. kaikki likoon laitettu efortti - oma ja etenkin muiden - menis aivan hukkaan. mut nähtäisiin luovuttajana.

mun pään sisällä on alternatiivinen maailma. haen ja pääsen helsinki design schooliin tekemään joko visualistin tai muotimarkkinoinnin tutkintoa. muutan takaisin suomeen. teen duunia, mitä vaan duunia. asun helsingissä. omassa kämpässä. ideaalisti valkoisessa, söpössä yksiössä jossa on parveke ja sitä tietynlaista kaupunkitunnelmaa, jota tuntee vaan turussa ja helsingissä yön pikkutunneilla. tai ehkä se on vaan se viini.
no, sentään helsinki design schooliin hakeminen on mun molemmissa maailmoissa tapahtuva asia.

vihaan tuottaa pettymyksen. en oo koskaan ollut missään paras, mutta tää oli se mun juttu. ulkomaat, muoti, suurkaupunki. kuitenkaan tää ei näytä enää omalta jutulta mun silmissä. enkä tiedä miksi.

ehkä oon liian nuori.
ehkä pakotan itteni olemaan liian vahva ja painostan itseäni liikaa onnistumaan.
ehkä mä olin väärässä. tai vaan liian ajoissa.