ehkä tää ei ollukaan se mun juttu.
ehkä mä kuvittelin tän aivan erilaiseksi kun mitä tää on.
ehkä mä haluaisin luovuttaa.
ehkä.
siitä on viikko kun otin viinipullon käteen ja humalluin. ostin paniikissa äkkilähdön seuraavaksi aamuksi kotiin ja lähdin. enkä ehkä olisi halunnut palata.
siinä se taas on. ehkä. sana, jonka oon liimannut liiankin tiukasti mun päivittäiseen sanavarastoon.
kuukausi ja vieläkin ahdistaa. onko tää sitä alkupaniikkia, jota mulla ei ikinä tullut? vai oonko oikeasti sitä mieltä, että tää oli väärä valinta? tällä hetkellä sydän sanoo, että sä et kuulu tänne. järki ei sano mitään. no, ehkä en kuulukaan. enhän mä edes miettinyt tänne lähtöä. mä vain lähdin.
päättämättömyyden lisäksi oon aivan liian ylpeä. oon niin ylpeä siitä, että oon päässyt tänne asti ennen kun oon edes elänyt kahta täyttä vuosikymmentä. se kuitenkin sumentaa mun harkintakykyä ja tekee musta entistä päättämättömämmän. jos luovuttaisin heti alkumetreillä, tuottaisin kaikille pettymyksen. varsinkin itselleni. hävettää. ahdistaa. kaikki likoon laitettu efortti - oma ja etenkin muiden - menis aivan hukkaan. mut nähtäisiin luovuttajana.
mun pään sisällä on alternatiivinen maailma. haen ja pääsen helsinki design schooliin tekemään joko visualistin tai muotimarkkinoinnin tutkintoa. muutan takaisin suomeen. teen duunia, mitä vaan duunia. asun helsingissä. omassa kämpässä. ideaalisti valkoisessa, söpössä yksiössä jossa on parveke ja sitä tietynlaista kaupunkitunnelmaa, jota tuntee vaan turussa ja helsingissä yön pikkutunneilla. tai ehkä se on vaan se viini.
no, sentään helsinki design schooliin hakeminen on mun molemmissa maailmoissa tapahtuva asia.
vihaan tuottaa pettymyksen. en oo koskaan ollut missään paras, mutta tää oli se mun juttu. ulkomaat, muoti, suurkaupunki. kuitenkaan tää ei näytä enää omalta jutulta mun silmissä. enkä tiedä miksi.
ehkä oon liian nuori.
ehkä pakotan itteni olemaan liian vahva ja painostan itseäni liikaa onnistumaan.
ehkä mä olin väärässä. tai vaan liian ajoissa.
ehkä mä kuvittelin tän aivan erilaiseksi kun mitä tää on.
ehkä mä haluaisin luovuttaa.
ehkä.
siitä on viikko kun otin viinipullon käteen ja humalluin. ostin paniikissa äkkilähdön seuraavaksi aamuksi kotiin ja lähdin. enkä ehkä olisi halunnut palata.
siinä se taas on. ehkä. sana, jonka oon liimannut liiankin tiukasti mun päivittäiseen sanavarastoon.
kuukausi ja vieläkin ahdistaa. onko tää sitä alkupaniikkia, jota mulla ei ikinä tullut? vai oonko oikeasti sitä mieltä, että tää oli väärä valinta? tällä hetkellä sydän sanoo, että sä et kuulu tänne. järki ei sano mitään. no, ehkä en kuulukaan. enhän mä edes miettinyt tänne lähtöä. mä vain lähdin.
päättämättömyyden lisäksi oon aivan liian ylpeä. oon niin ylpeä siitä, että oon päässyt tänne asti ennen kun oon edes elänyt kahta täyttä vuosikymmentä. se kuitenkin sumentaa mun harkintakykyä ja tekee musta entistä päättämättömämmän. jos luovuttaisin heti alkumetreillä, tuottaisin kaikille pettymyksen. varsinkin itselleni. hävettää. ahdistaa. kaikki likoon laitettu efortti - oma ja etenkin muiden - menis aivan hukkaan. mut nähtäisiin luovuttajana.
mun pään sisällä on alternatiivinen maailma. haen ja pääsen helsinki design schooliin tekemään joko visualistin tai muotimarkkinoinnin tutkintoa. muutan takaisin suomeen. teen duunia, mitä vaan duunia. asun helsingissä. omassa kämpässä. ideaalisti valkoisessa, söpössä yksiössä jossa on parveke ja sitä tietynlaista kaupunkitunnelmaa, jota tuntee vaan turussa ja helsingissä yön pikkutunneilla. tai ehkä se on vaan se viini.
no, sentään helsinki design schooliin hakeminen on mun molemmissa maailmoissa tapahtuva asia.
vihaan tuottaa pettymyksen. en oo koskaan ollut missään paras, mutta tää oli se mun juttu. ulkomaat, muoti, suurkaupunki. kuitenkaan tää ei näytä enää omalta jutulta mun silmissä. enkä tiedä miksi.
ehkä oon liian nuori.
ehkä pakotan itteni olemaan liian vahva ja painostan itseäni liikaa onnistumaan.
ehkä mä olin väärässä. tai vaan liian ajoissa.